Aikamme pyhiinvaellusperinne Athosvuorella

TT Hannu Pöyhönen

 

Hyvät ystävät, iloitsen siitä, että tämä Valamon Ystävien Pyhiinvaellusseminaari alkaa Athos­vuoren osuudella, sillä Athos, Pyhä Vuori on koko ortodoksisen maailman tunnustettu hengel­linen keskus, voimaa säteilevä dynamo ja perinteen säilyttäjä. Monesti historiallisesti vaikeina aikoina se on osoittanut Kreikan kirkolle ja koko maailmanlaajuiselle Ortodoksiselle kirkolle oikean tien ja välittänyt ihmisille voimaa sen kulkemiseen. Athoksen ja Ortodoksisen kirkon välillä on syvä, mystinen, keskinäisen ilon ja surun jakamisen yhteys. Se johtuu ennen kaik­kea Pyhällä Vuorella kannettavista lakkaamattomista rukouksista Jumalan kansan ja koko maailmankin puolesta.

 

 

Athosvuori tänään

 

Ennen varsinaista teemaa pyhiinvaelluksesta, on varmasti paikallaan lyhyt tietopakkaus Athoksesta yleensä. Athos on niemimaa Kreikassa, Halkidikin suuren niemimaan kolmesta Aigeianmereen työntyvästä ”sormesta” itäisin, kooltaan 360 km². Niemimaa kuuluu Kreik­kaan itsehallinnollisena alueena, jolla on ollut kilvoituselämää todistettavasti ainakin 500-lu­vulta lähtien ja joka 900-luvulta asti on pyhitetty keisarillisella käskykirjeellä yksinomaan munkeille. Kuten tunnettua, Athos on naisilta suljettu, ei kuitenkaan sukupuolisen halveksun­nan takia vaan kilvoittelusyistä. Niemimaan alueella on 20 luostaria, 12 skiittaa eli eräänlaista majoista koostuvaa kylää, jonka keskuksena on yhteinen kirkkorakennus. Lisäksi on vielä mo­nia erakkomajoja ja myös luola-asumuksia, joissa asuvat munkeista kaikkein askeettisimmat.

 

Kilvoittelijoita Athoksella on tällä hetkellä noin 2000, etupäässä nuorehkoja ja koulutettuja ihmisiä kaikkialta maailmasta, joskaan koulutuksella ei sinänsä ole mitään itseisarvoa luosta­rielämässä. Nuorten ja koulutettujen ihmisten vetäytyminen luostareihin kuitenkin kertoo sii­tä, että edistys ja hyvinvointi eivät ole kyenneet sammuttamaan ihmisessä janoa olemassaolon syvempiä arvoja eli viime kädessä Jumalaa kohtaan.

 

Athoksen luostarit edustavat neljää eri kansallisuutta: kreikkalaisia, venäläisiä, serbejä ja bul­gaareja – tai oikeastaan viittä, sillä suurin skiitoista on kokonaan romanialaisten asuttama. Tä­män lisäksi yksittäisissä luostareissa on lähes jokaisessa ihmisiä monista eri maista: esimer­kiksi Simonopetran 60 munkin veljestö koostuu 10 kansallisuudesta. Kiitos Jumalalle, Athok­sella on tällä hetkellä myös kaksi suomalaista kilvoittelijaa: Karakalloksen luostarissa jo mun­kiksi vihitty isä Prodromos (nimi merkitsee ”Edelläkävijä” Herran kastaneen Johanneksen mukaan) ja Filotheoksen luostarissa kuuliaisuusveli Paulos (nykyisin munkki Joosef Pyhän Andreaan skiitalla). Näiden kahden nuoren kilvoittelijan läsnäolo on suuri siunaus maallem­me. On luonnollista, että siellä ollessaan he muistavat rukouksissaan Suomen ortodoksista kirkkoa ja maatamme yleensä, minkä lisäksi heidän kauttansa Suomi tulee konkreettiseksi esi­rukousaiheeksi myös muille Athosvuoren isille.

 

Viimeisenä asiana Pyhästä Vuoresta yleisellä tasolla on pakko mainita, että se omistettu Ju­malanäidille ja on siellä kilvoittelevien vakaan uskon ja kokemuksen mukaan hänen erityises­sä suojeluksessaan. Athos on Jumalanäidin Puutarha, suojasatama pelastusta kaipaaville.

 

 

 

 

Athosvuoren pyhiinvaellusmatkojen erityispiirteitä

 

Nykyään Athos on myös vilkas pyhiinvaelluskohde. Erityisesti lämpiminä vuodenaikoina ja juhlina siellä on päivittäin satoja ellei tuhansiakin pyhiinvaeltajia. Virallisesti Pyhälle Vuorel­le myönnetään päivittäin lupa 100 kreikkalaiselle ja 10 ulkomaalaiselle, mutta luostarien ni­mikkojuhlissa saattaa kerralla olla jopa 400 ihmistä!

 

Athokselle tullaan meidän aikanamme myös pitkien matkojen päästä ja monet ovat vakiokävi­jöitä. Yksi heistä on Athoksen yhteyslaivassa tapaamani ranskalainen Bernhard, joka asuu Sveitsissä. Hän on viettänyt Pyhällä Vuorella suuren viikon tähän mennessä yhtäjaksoisesti17 vuonna!

 

Itse olen vieraillut Pyhällä Vuorella käsittääkseni pitkälti yli 50 kertaa, sillä kuuden Kreikassa viettämäni opiskeluvuoden aikana kävin siellä lähes joka kuukausi ja edelleenkin olen voinut pistäytyä siellä kolmesti vuodessa. Laskettaessa pitkähköt ja lyhyet oleskelut yhteen olen saa­nut viettää Pyhällä Vuorella elämästäni yli vuoden. Tästä ei tosin ole mitään syytä ylpeillä, päinvastoin! Athoksen tämän vuosisadan varmasti tunnetuin kilvoittelija, vuonna 1994 kuollut isä Paisios tapasi muistuttaa ihmisiä siitä, että Athokselle käynti velvoittaa heitä ja lisää hei­dän vastuutaan. Tässä suhteessa olen Athoksen kahta suomalaiskilvoittelijaa lukuun ottamatta velkaantunein ja siinä mielessä surkuteltavin ihminen maassamme... Vaikka tämä saattaakin kuulostaa leikiltä, se voi silti olla totisinta totta. Yksi ortodoksiseen pyhiinvaellukseen liittyvä näkökulma on juuri se, että saatuna siunauksena pyhiinvaellus lisää meidän vastuutamme sekä Jumalan että lähimmäistemme edessä. Siunaus on tarkoitettu jaettavaksi. Elämänvaelluksem­me pitäisi olla suhteessa saatuihin lahjoihin.

 

Ortodoksisen ajattelun kannalta pyhiinvaellus lähtee ihmisen sisäisestä tarpeesta. Vaikka py­hiinvaellukseen tietysti liittyy myös katumuksen näkökohta, sen päämäärä ei meillä kuiten­kaan ole syntien sovitus. Kyseessä ei siis ole epitimia, joko toisen tai henkilön itsensä langet­tama. Ortodoksisen pyhiinvaelluksen päämäärä on ennen kaikkea hengellinen paraneminen, tuleminen täydemmin osalliseksi Jumalasta ja Hänen elämästään. Tästä johtuen oikeaa pyhiin­vaellusta pitäisi ympäröidä hiljaisuus, rukous ja paasto. Pyhiinvaelluksen olennaisia element­tejä ovat myös perillä tapahtuva synnintunnustus ja osallistuminen Herran Pyhästä Ehtoolli­sesta.

 

Nimenomaan Athoksen pyhiinvaelluksille hyvin tunnusomaista on ihmeitä tekevien ikonien ja pyhäinjäännösten kunnioittaminen, mitä kreikkalainen sana ”pyhiinvaellus” (proskynesis) eli polvistuen tapahtuva kumartaminen rukouksen ilmauksena itse asiassa tarkoittaa. Athoksen luostareissa joka päivä ehtoopalveluksen jälkeen isät nostavat pyhäinjäännökset esiin ja py­hiinvaeltajat kumartavat ja suutelevat niitä hiljaisuuden vallitessa. Tällä tavoin menneisyyden pyhät tulevat meille hyvin todellisiksi ja kunnioituksemme ja yhteenkuuluvuuden tunteemme heihin lisääntyy. Ei ole mitenkään poikkeuksellista, että ihminen, erityisesti kilvoittelussaan edistynyt, saattaa tuntea pyhäinjäännöksistä voimakkaan, suorastaan huumaavan hyvän tuok­sun, joka on merkki Pyhän Hengen jatkuvasta läsnäolosta niissä. Tämä auttaa meitä myös ym­märtämään, että pyhäinjäännösten välityksellä voi tapahtua parantumisia ja muita ihmeitä. Meille suomalaisille pyhäinjäännökset ovat jääneet aika etäisiksi sen vuoksi, ettei meillä – ikävä kyllä – juurikaan ole niitä temppeleissämme. Ehkä me suomalaiset voimme parhaiten ymmärtää sitä, miten aine voi toimia Jumalan voiman ja siunauksen välittäjänä, Uudessa Va­lamossa olevan Konevitsan Jumalanäidin ikonin kautta, joka on monille tuttu ja rakas.

 

Hyvin tunnusomaista Athoksen pyhiinvaelluksille on myös ihmisten pyrkimys päästä tapaa­maan jotakuta hyveelliseksi tunnettua ohjaajavanhusta ja saada keskustella hänen kanssaan. Tällä hetkellä Pyhällä Vuorella ei ole ketään, joka nousisi – tosin haluamattaan – selvästi ylit­se muiden. Ennen vuotta 1994 sellainen oli jo mainitsemani isä Paisios. Hänen eläessään hä­nen erakkomajansa oli Athoksen pyhiinvaeltajien keskus. Lainkaan liioittelematta voi sanoa, että valtaosa nimenomaan kreikkalaisista pyhiinvaeltajista suuntasi heti ensimmäiseksi kul­kunsa sinne voidakseen vaihtaa hänen kanssaan muutaman sanan tai saadakseen edes hänen siunauksensa. Hänen majallaan vieraili päivittäin kymmeniin ja jopa satoihin nouseva pyhiinvaeltajien joukko. Isä Paisioksen maineesta kertoo jotakin, että kun hän pari kertaa vuo­dessa kävi hengellisessä ohjauksessaan olevassa Evankelista Johannes Teologin luostarissa Tessalonikin lähistöllä Surotissa, niin hän sisarten kertoman mukaan yhtenäkin päivänä tapasi lyhyesti peräti 10.000 ihmistä! Tästä näemme, miten me rikkinäiset ja monien huolien ja ah­distusten vaivaamat ihmiset, janoamme kohdata pyhiä ihmisiä, jotka osoittavat meille rak­kautta ja todella kohtaavat meidät persoonan tasolla. Valitettavasti noita ihmisiä vain on san­gen vähän, vaikka jokaisella Kirkon sakramentaalisessa yhteydessä elävällä on yhtäläiset mahdollisuudet pyhittymiseen.

 

Erityisesti meidän aikanamme on käynyt toteen pyhän Serafim Sarovilaisen vastaus eräälle, joka ihmetteli, miksi pyhiä on maailmassa niin vähän. Hän sanoi tälle, että pyhiä ei ole siksi, koska ihmisillä ei ole päättäväisyyttä. Mutta pyhä Serafim sanoi kerran myös yhden toisen tunnetuksi tulleen lauseensa: ”Löydä sisäinen rauha, niin tuhannet ympärilläsi pelastuvat.” Tämän todellisuuden olen itse saanut nähdä ja todistaa Pyhällä Vuorella paikkansa pitäviksi monien kilvoittelijoiden kohdalla. He elävät aivan toisessa ulottuvuudessa kuin me yleensä ja heidän sydämessään vallitseva paratiisillinen rauha heijastuu myös heidän ympärillään ole­viin. Ihmiset suorastaan liimautuvat heihin, sillä pyhän lähellä on kevyt olla ja helppo hengit­tää. Missään muualla en ole tavannut samanlaisia ihmisiä, edes lähimainkaan. Rukous ja kil­voittelu muuttavat ihmistä, tekevät hänet Jumalan ystäväksi ja ihmisten lähimmäiseksi, joka ottaa kantaakseen ahdistuksessa elävien kuorman. Sana rauhan saavuttaneen ympärillä pelas­tuvista tuhansista toteutui kaikkein näkyvimmin juuri isä Paisioksessa.

 

 

Kolmen pyhiinvaeltajan tarina

 

Koska isä Paisios oli olennainen osa vuosikymmenien Athokselle suuntautuvia pyhiinvaelluk­sia, olen päättänyt luovuttaa puheenvuoroni loppujakson hänen majalleen kiiruhtaneille, mo­nesti ahdistusten vaivaamille etsijöille, jotka hänen kauttaan saivat avun Jumalalta ja ovat tal­lentaneet sen isä Paisioksesta kertovaan kirjaan. Teen tämän osaltaan myös siksi, että isä Pai­sioksesta ilmestyy vielä tänä keväänä kirja suomeksikin (Munkki Kristodulos: ”Pyhän Vuoren vanhus Paisios”), vaikka ei sama, josta seuraavien pyhiinvaeltajien kertomukset ovat lainatut. Seuraavassa on kolmen erilaisen pyhiinvaeltajan henkilökohtainen matkakertomus.

 

Eräänä päivänä muuan kreikkalainen pyhiinvaeltaja tuli isä Paisioksen majan läheisyydessä olevaan Kutlumusionin luostariin ja pysähtyi sinne hetkeksi. Kun athoslaisen tavan mukaan hänelle oli tarjottu kuppi kahvia, pieni hunajamakeinen ja lasillinen raikasta vettä, luostarin vieraista vastaava isä kysyi, aikoiko hän yöpyä luostarissa. Tällöin mies vastasi jatkavansa vä­littömästi matkaa isä Paisioksen majalle, sillä hän oli tullut Athokselle yksinomaan tätä var­ten. Hän kertoi, että hänen pikkutyttärensä oli sairastunut vaikeanlaatuiseen psoriasikseen, jo­ka peitti koko tämän ruumista. Mies sanoi menevänsä isä Paisioksen luokse, jotta tämä rukoi­lisi taudin siirtymistä hänen tyttärestään häneen eli että lapsen isästä tavallaan tulisi näin tuon ristin kantaja. Pyhiinvaeltaja saapui isä Paisioksen luokse, kertoi asiansa ja pyysi isä Paisiosta rukoilemaan sairauden siirtymistä. Isä Paisios, joka ei koskaan voinut heltymättä katsoa, että joku murehtii todellisesti toisten takia, lupasi rukoilla ja vakuutti kaiken käyvän hyvin. Mies lähti majalta huojentuneena ja luottavaisena. Jonkin ajan kuluttua hän tuli uudelleen Pyhälle Vuorelle ja ilmestyi edellä mainittuun luostariin. Siellä hän tapasi saman munkin, jonka kans­sa oli aiemmin keskustellut asiasta, ja täynnä innostusta kääri paitansa hihat ylös näyttääkseen hänelle psoriasiksen peittämiä käsivarsiaan! Toivomuksensa mukaisesti tauti oli siirtynyt isä Paisioksen esirukousten perusteella tyttärestä häneen. Miehen käsivarret nähtyään munkki ky­syi, oliko tauti kokonaan hellittänyt otteensa tyttärestä. Mies vakuutti, että näin oli todella käynyt pienen pientä täplää lukuun ottamatta. Myöhemmin isä Paisios selitti kyseiselle mun­kille, että täplän jääminen oli Jumalan tahto, sillä näin se on pysyvästi muistuttamassa ihmees­tä.

 

Toinen pyhiinvaeltaja on ranskalainen mies, jonka pikkupoikaa oli yllättäen kohdannut paran­tumaton sairaus. Perhe oli etsinyt apua kaikkialta, mutta turhaan. Kun perheenisä oli jo menettänyt kaiken toivonsa, hän sattui tapaamaan erään Ranskassa työskentelevän kreikkalai­sen, joka kertoi hänelle Athoksesta ja isä Paisioksesta. Kreikkalainen kehotti miestä mene­mään isä Paisioksen luokse, sillä hän sanoi tietävänsä monta vielä paljon pahempaa tapausta, jossa tämä oli pystynyt auttamaan. Ranskalaismies tilasi lentolipun Kreikkaan ja saapui Athokselle. Kreikkaa taitamatta hän saapui isä Paisioksen majalle erään tulkiksi tarjoutuneen munkin kanssa. Heti pihalle saavuttuaan hän alkoi vetoavasti pyydellä, että isä Paisios paran­taisi hänen lapsensa. Isä Paisios selitti vaivaantuneena, ettei hän pysty siihen, sillä Jumala yk­sin voi parantaa ihmisten sairaudet. Huolien täyttämä isä kuitenkin jatkoi aneluaan ikään kuin ei olisi kuullut mitään. Niinpä vanhus Paisios kysyi tältä lapsen nimeä ja sanoi poistuvansa hetkeksi majaansa rukoilemaan. Viitisen minuutin kuluttua hän astui ulos majastaan täynnä iloa, lohdutti miestä ja käski hänen lähteä rauhassa kotiin, sillä Jumala tulisi parantamaan hä­nen lapsensa. Mies lähti ja saapui seuraavana päivänä takaisin Ranskaan. Kotinsa olohuonees­sa häntä odotti yllätys, sillä hän näki siellä aiemmin vuoteenoman lapsensa leikkimässä ter­veitten lasten tavoin. Mies kyseli tapahtunutta vaimoltaan ja lapseltaan. Lapsi kertoi, että edel­lisenä päivänä, kun hän makasi huoneessaan, sinne astui tummaan viittaan pukeutunut vanha mies, joka tuli hänen vuoteensa vierelle, silitti hänen päätänsä ja siunasi hänet ristinmerkillä. Siitä lähtien hän oli jälleen terve. Isä pyysi lasta kuvailemaan vanhuksen piirteitä, ja ne sopi­vat täydellisesti vanhus Paisiokseen. Tiedustellessaan vaimoltaan ajankohtaa, jolloin parantu­minen tapahtui, hän totesi sen juuri hetkeksi, jolloin isä Paisios oli vetäytynyt majaansa rukoi­lemaan. Kiitollisen samarialaisen tavoin ranskalaismies tilasi uuden lentolipun Kreikkaan jo seuraavan päivän koneeseen ja saapui isä Paisioksen majalle kiittääkseen Jumalaa tämän kaut­ta saadusta avusta.

 

Kolmas tapaus liittyy kahteen ystävykseen. Nämä olivat nuoria ihmisiä, joista toinen oli jou­tunut huonoille teille ja sekaantunut huumeisiin. Varmistaakseen aineen saannin hän oli jopa istuttanut kotiinsa hasispuun! Athoksen matkansa yhteydessä nuorukaiset olivat päättäneet käydä hekin kaikkien tunteman isä Paisioksen luona. Kun he saapuivat isä Paisioksen majan pihalle, tämä kysyi ensi sanoikseen huumeisiin sekaantuneelta, käyttääkö hän hasista. Kun hän hieman epäröiden ja pelästyneenä oli myöntänyt käyttävänsä, isä Paisios sanoi, että hänen pitää välittömästi lopettaa, sillä muuten hän ”kuivuu” kuten hänen hasispuunsa. Kuultuaan nuorukainen meni vähäksi aikaa täysin hiljaiseksi. Isä Paisios otti nuorukaisen syrjään ja neu­voi häntä, mitä hänen tulee tehdä ja miten menetellä. Ohjeet löysivät kuulijassa hyvän ja vas­taanottavaisen maaperän sillä seurauksella, että Jumalan avulla ja isä Paisioksen esirukouk­sien tuella hän jätti huumeet. Mutta poikaa odotti kotona vielä yllätys. Kun hän näet saapui sinne hän löysi hasispuunsa täysin kuivettuneena.

 

Näiden kolmen pyhiinvaelluskertomuksen jälkeen haluan vielä lopuksi muutamalla sanalla kertoa, millaisia asioita isä Paisioksella oli tapana painottaa luokseen tuleville. Isä Paisios ko­rosti pyhiinvaeltajille aina ennen kaikkea nöyryyden, mutta myös synnintunnuksella käynnin merkitystä. Ne molemmat auttavat meitä tyhjentymään omasta itsestämme ja raivaavat meissä tilaa Pyhän Hengen läsnäololle, niin että Jumala saa mahdollisuuden tehdä meissä työtään es­teettä toistenkin pelastukseksi. Hän korosti paljon myös hyvien ajatusten merkitystä. Isä Pai­sioksen mukaan ihmisen aivot ovat kuin ajatusten tuotantolaitos, joka pitää saada valmista­maan huonojen ja vahingollisten ajatusten sijasta hyviä ja hyödyllisiä. Isä Paisios korosti li­säksi kunniantunnon merkitystä eli sitä, että pyrkisimme aina tekemään pelastuksemme kan­nalta parhaamme. Hänellä oli tapana sanoa, ettei Jumala ole despootti, joka odottaisi meiltä jotain ylivoimaista. Mutta sitä Jumala kylläkin odottaa, että me tekisimme sen, mikä on mei­dän voimiemme ja mahdollisuuksiemme rajoissa.

 

Lopetan esitykseni erään pyhiinvaeltajan kysymykseen isä Paisiokselle, pitäisikö hänen men­nä luostariin vai solmia avioliitto ja elää maailmassa. Tähän isä Paisios vastasi: ihminen, jolla on hyvä ja vastaanottava sydän, edistyy missä tahansa onkin. Jos hän on luostarissa, hän edis­tyy siellä, jos taas avioliitossa ja maailmassa, hän edistyy myös siellä, kun taas ihminen, jolla ei ole hyvää ja vastaanottavaista sydäntä, ei edisty missään, ei luostarissa eikä maailmassa. Rohkaiskoon tämä isä Paisioksen sana meitä, jotka omien pyhiinvaellusmatkojemme jälkeen jatkamme kilvoitustamme keskellä maailmaa. Olkoon se samalla näyttämässä meille suuntaa, minne kaikki huomio täälläkin tulee kohdistaa, nimittäin omaan sydämeen ja sen maaperään, jotta Jumalan eheyttävä armo voisi vapaasti vaikuttaa meissä.

 

 

 

Valamon Ystävät ry:n Pyhiinvaellusseminaari Helsingissä 18.03.2000