Ilon tärkeydestä
Ilon puuttuminen on luonteeltaan patologista ihmisen sulkeutuessa tietoisesti itseensä. Mitä tahansa hän tahtookin tehdä, se ei menesty. Hänen pitää ensin puhdistaa peltonsa ja nähdä, mistä johtuu, ettei hän ole iloinen. Sen jälkeen hänen pitää pyrkiä löytämään sisimpäänsä ilo, ja niin Jumalan rauha voi asettua ilon tilaan. Näin ihminen voi säilyttää yhteytensä Jumalaan ja Vanhukseensa ja elää todellista elämää.
Jumala ei voi astua ilottomaan sydämeen, Hän ei voi löytää kosketuspintaa, sillä Hän on rauha ja ilon täyteys. Vain luonnostaan samanlaiset voivat yhdistyä keskenään. Sen tähden Jumala voi yhdistyä vain iloisen sielun kanssa.
Ilo on jotakin ulkonaista, mutta myös jotakin sisäistä. Joka tapauksessa se on välttämätön edellytys, sillä ilon puuttuminen saa ihmisen tulkitsemaan asiat toisella tavalla ja muuttamaan ne. Käy niin kuin typpihapon kohdalla; jos panet puhtaaseen veteen yhden pisaran typpihappoa, se muuttaa heti nesteen olemuksen. Aivan samoin yksi katkeruuden, murehtimisen, ahdistuksen pisara muuttaa ihmisen koko ilmapiirin ja karkottaa pois Jumalan.
Athoslaisen Simonopetran luostarin edesmenneen johtajan arkkimandriitta Aimilianoksen (k. 2019) kirjasta ”Raitishenkinen elämä ja askeesielämän säännöt”
(Lainattu lyhentäen nettilehti Agioreitikes Mnimes kautta, käännös kreikasta: Athos-Säätiö)
