Pyhän Panteleimonin "kuolematon" Igumeni, skeema-arkkimandriitta Jeremia

TT Hannu Pöyhönen

 

 

maalaus igumeni Jeremiaasta

K. Xenopouloksen maalaus Isä Igumeni Jeremiaasta

 

 

Kristuksessa rakkaat kuulijat, isät, äidit, veljet ja sisaret, siunatkaa!

 

Tänä kesänä Pyhän Panteleimonin luostarissa juhlittiin venäläisen luostarielämän tuhatvuotis­taivalta Athosvuorella. Pyhän Panteleimonin luostarin elämää leimasi tänä vuonna toinenkin merkkitapaus, sen satavuotiaan igumenin skeema-arkkimandriitta Jeremian siirtyminen tuo­nilmaisiin.

 

Skeema-arkkimandriitta Jeremia johti Pyhän Panteleimonin luostaria 36 vuotta. Hän oli poik­keuksellinen persoona koko Athosvuoren viime aikojen elämässä. Hän saattaa jopa olla At­hoksen historian vanhin virassa koskaan ollut igumeni. Vaikka hän toimi luostarinjohtajana kuolemaansa saakka, hän ei ollut pelkkä näennäinen keulakuva, vaan hän osallistui luostarin elämään kaikessa. Hän johti sunnuntaisin ja juhlapäivinä jumalanpalveluksia, oli läsnä vuoro­kauden kaikissa palveluksissa, suoritti keljassaan munkin päivittäisen rukoussäännön ja kävi lähes joka viikko autonkuljettajansa kanssa Thessalonikissa tekemässä kaikki luostarin kul­loinkin tarvitsemat ostokset ruokatarpeita myöten. Hän oli käsittämättömän hyväkuntoinen, terve ja ketterä. Niinpä Athoksen isät antoivatkin hänelle leikillisesti nimen Athanatos eli Kuolematon. Vaikka langenneen ihmiskunnan vääjäämättömän osan perusteella hänenkin piti kohdata kuolema, Jumala salli hänen ennen sitä nähdä luostarissaan tuhatvuotisjuhlat. Juuri näiden juhlien vuoksi hänestä itsestäänkin alettiin kirjoittaa artikkeleja sekä tehdä lehti- ja te­levisiohaastatteluja, niin että aivan elämänsä viime vaiheessa hän tuli laajalti tunnetuksi ja hä­nen suuruutensa huomattiin. Athoksen isien mielissä hän oli pyhä ihminen.

 

Pyhän Panteleimonin luostarin hengellinen isä arkkimandriitta Makari kirjoittaa edesmen­neestä johtajastaan: ”Yli 100 vuotta, äidin kapalosta aina suuren skeeman munkin paraman­tiaan saakka, isä Jeremia kantoi Herran hänen harteilleen laskemaa elämän ristiä Pyhän Evan­keliumin viitoittamalla tiellä Ylhäiseen Jerusalemiin. Lähes 40 vuotta hän piti lujasti kädes­sään igumenin paimensauvaa, jonka avulla hän kaitsi varmasti Jumalan hänen haltuunsa usko­mia järjellisiä lampaita vehmailla ja hedelmää kantavilla laitumilla, joilla oli itse kulkenut ja jotka hän tunsi omasta kokemuksestaan.

 

Isä Jeremia omisti ihmeellisen lahjan sytyttää uskon Jumalan kaitselmukseen, innon kilvoitte­luelämään, halun muuttua, taistella omia himoja vastaan Armon saavuttamiseksi. Siksi, että hän oli kärsinyt ja kiusattu – ”kuin kulta sulatusuunissa” – hän saattoi Pyhien Kirjoitusten sa­nan mukaan ”kiusattuja auttaa” (Hepr. 2:18).

 

Sadasta vuodesta lähes 20 hän vietti leireillä, pakkotöissä ja karkotuspaikoissa kiertäen pai­kasta toiseen. 16 vuotta hän teki työtä tehtaassa, 59 vuotta ja ylikin kilvoitteli luostarissa, niis­tä runsaat 57 palvellen pappismunkkina. Pyhällä Athosvuorella hän eli 41 vuotta, joista 36 vuotta hän toimi Athosvuoren venäläisten munkkien igumenina.

 

Batjushka Jeremian kasvoilta heijastuvan katoamattoman, rakastavan ja elämäniloisen hymyn taakse kätkeytyi kärsimysten karvaus – kärsimysten, joita hän oli kokenut karkotuspaikoissa, raskaissa koettelemuksissa ja puutteessa. Ei jokainen saman läpikäydessään kykenisi pysy­mään tervejärkisenä, olemaan vihastumatta, säilyttämään sydämessään uskon ja rakkauden lä­himmäisiin sekä valoisan sielunrauhan.

 

Sen elämänviisauden, jonka isä Jeremia oli saavuttanut syvällä elämänkokemuksella osoit­taessaan kärsivällisyyttä hänen osakseen tulleissa kärsimyksissä, hän syvensi syntiä, himoja ja paholaista vastaan käymässään monivuotisessa hengellisessä taistelussa saamallaan kokemuk­sella, niin että hänestä tuli todella hengenkantajavanhus ja kokenut ohjaaja.”

 

Tässä Athosvuorta käsittelevässä alustuksessani keskityn skeema-arkkimandriitta Jeremian persoonaan. Käyn aluksi läpi hänen elämänvaiheensa pääosiltaan ja sen jälkeen puhun hänestä lyhyesti omien kokemusteni pohjalta, sillä käydessäni usein Panteleimonissa sain Jumalan ar­mosta tulla tuntemaan hänet paremmin kuin pyhiinvaeltajat yleensä. Vielä paremmin kuiten­kin tutustuin häneen Thessalonikissa, koska asuimme kymmenisen vuotta Pyhän Panteleimo­nin luostarin kaupunkiasunnon lähellä, vain parin sadan metrin päästä.

 

 

Skeema-arkkimandriitta Jeremian elämä

 

Skeema-arkkimandriitta Jeremia syntyi Rostovin alueella Novorusskij´n kylässä 9./22. loka­kuuta 1915 pyhän apostoli Jaakob Alfeuksen pojan muistopäivänä, minkä vuoksi hän sai kas­teessa nimekseen Jakov. Hänen vanhemmillaan Filipp ja Tatjana Aljohinilla oli Jakovin lisäksi kolme vanhempaa poikaa: Ivan, Vasili ja Tiihon.

 

Isä Jeremian lapsuus sattui vallankumouksen ja sisällissodan vuosiin. Perhe oli hyvin hurskas ja kirkollinen, erityisesti isoisä Jakov ja isoäiti Anna. Koko perhe rukoili yhdessä ja kävi ah­kerasti palveluksissa kylän kirkossa. Lauantai-iltana heillä oli tapana kokoontua yhteen kiittä­mään Jumalaa kuluneesta viikosta, minkä jälkeen he lauloivat yhdessä laulun ”Athosvuori, Pyhä Vuori”.

 

Perheen nuorimman pojan Jakovin kasvatus oli uskottu isoisälle, jonka kanssa hän asui sa­massa huoneessa. Isoisä rakasti rukoilemista ja Psalttarin lukemista yöllä. Toisinaan pikku-Ja­kov saattoi puhua isoisänsä kanssa koko illan ja yön Jumalasta. He eivät keskustelleet sanaa­kaan maallisista asioista, ainoastaan Jumalan rakkaudesta, kaitselmuksesta ja viisaudesta. Sen jälkeen he lukivat yhdessä Psalttaria.

 

1920-luvun jälkipuoliskolla heidän perhettään kohtasi onnettomuus. Isä pidätettiin ”kulakki­na”. Koska hänen näkökykynsä oli tuolloin jo kovasti heikentynyt, pojista vanhin Ivan tarjou­tui vangittavaksi iäkkään isänsä asemesta. Niinpä hänet pidätettiin ja pantiin vankilaan.

 

Vuonna 1928 tai 1929 Aljohinin perheeltä takavarikoitiin kaikki omaisuus ja heidät vietiin Uralille Prikamjen alueelle, jossa oli suuri määrä leirejä rangaistusvangeille, karkotetuille ja myöhemmin sotavangeille. Matka jatkui proomulla Kamajoen yläjuoksulle, ja heidät lasket­tiin autiolle rannalle. Proomussa oli noin 100 ihmistä, monet heistä lapsia. Ankarissa olosuh­teissa useat kuolivat nälkään ja kylmyyteen, muun muassa arkkimandriitta Jeremian äiti. Hä­nen isänsä ja vanhemmat veljensä päättivät paeta, mutta heidät havaittiin, kun he alkoivat ylit­tää Kamajokea. Pakoyrityksen jälkeen Jakovin veljet erotettiin isästä, jota he eivät sen koom­min nähneet. Hänen veljensä pääsivät myöhemmin pakoon ja taivalsivat omia teitään Mariu­poliin.

 

Jakov jatkoi elämäänsä leirillä. Jumala pehmensi kuitenkin vartiopäällikön sydämen, niin että hän antoi nuorukaiselle kolme ruplaa, jotta tämä voisi maksaa joen ylityksestä, ja päästi hänet vapaaksi. Oli jo pimeää, kun Jakov saapui joen toiselle rannalle. Hän löysi lähettyviltä tsasou­nan ja yöpyi siellä. Aamulla komsomolit löysivät karkurin, mutta säälistä päästivät hänet lo­pulta menemään. Hän taivalsi kotiseudulleen kyläteitä pitkin almuja pyytäen. ”Kolme vuotta kuljeksin – Starets kertoi – jalan, kulkien kylästä kylään, eivätkä ihmiset antaneet minun mis­sään kuolla nälkään, eivät jättäneet ilman ruokaa, siitä huolimatta että asettivat itsensä vaaral­le alttiiksi minun tähteni. Jumala lähetti tielleni hyväsydämisiä ihmisiä. Kiitos Jumalalle kai­kesta!”

 

Karmalan kylässä Tatariassa Jakov tapasi erään leskinaisen, joka asui talossaan kahden lap­sensa kanssa. Hän tarjoutui ottamaan Jakovin kotiinsa, jos tämä työskentelisi hänen pellollaan leipäpalkalla, mihin Jakov suostui. Tatariassa hän asui noin vuoden. Kylässä oli toimiva orto­doksikirkko, jossa vietettiin tavallista seurakuntaelämää ikään kuin vainoja ei olisikaan.

 

Saavuttuaan vuonna 1935 Donbassin alueelle Jakov koetti löytää veljensä. Vanhin veli Ivan oli suorittanut isänsä puolesta kärsimänsä vankeusrangaistuksen loppuun ja asui seppänä Lu­ganskissa lähellä syntymäseutuaan. Vasilin ja Tiihonin Jakov löysi Mariupolista, jossa he työskentelivät Iljitšin rauta- ja terästehtaalla, jonne Jakovkin pääsi nosturinkuljettajaksi. Jakov kieltäytyi liittymästä puolueeseen kertoen avoimesti, että on uskova. Siitä huolimatta esimie­het arvostivat häntä hänen ahkeruutensa, vastuuntuntonsa, täsmällisyytensä ja huolellisuuten­sa tähden. Ajan myötä hänestä tuli työryhmänsä esimies.

 

Vuonna 1937 alkoivat uudet uskonvainot. Mariupolin kaupunkikomitean päätöksellä kaikki alueen kirkot hajotettiin. Kuitenkin Jumalan kaitselmus varjeli tällä kertaa Jakovia joutumasta vainon pyörteisiin.

 

Kun toinen maailmansota alkoi, Mariupolin asukkaat nousivat puolustamaan isänmaataan. Ivan osallistui taisteluihin, joutui vangiksi ja hänet vietiin Saksaan, mistä hän myöhemmin muutti aluksi Belgiaan ja sitten Kanadaan. Vasili puolestaan kuoli sodassa ja Tiihonkin haa­voittui kuollen saamiinsa vammoihin vuonna 1954.

 

Iljitšin tehtaan työläisiä, joihin Jakov siis kuului, ei kutsuttu rintamalle, sillä tehdas tuotti te­rästä sotateollisuuteen. Kahdeksas lokakuuta 1941 saksalaiset valtasivat Mariupolin. He pidät­tivät silloin 26-vuotiaan Jakovin ja kuljettivat hänet muiden vangittujen kanssa karjavaunuissa keskitysleirille Saksaan. Heidät vietiin Baden-Württembergin alueella sijaitsevaan Singenin kaupunkiin, jossa he joutuivat kolmeksi vuodeksi tehtaaseen pakkotyöhön. Myös täällä Jakov työskenteli nosturinkuljettajana. Elinolosuhteet olivat epäinhimilliset ja nälkä jatkuvaa. Jotkut saksalaiset kotirouvat kuitenkin säälivät vankeja ja heittivät heille piikkilanka-aidan yli joka päivä leipää. Isä Jeremia tunsi heitä ja Jumalaa kohtaan suurta kiitollisuutta ja sanoi muista­vansa vielä vanhuudessaankin, miten hyvältä heidän tuore leipänsä maistui.

 

Sodan päättyä Jakov vapautui ja pääsi palaamaan kotimaahansa 1945. Siellä hän joutui viran­omaisten haasteltavaksi. Neuvostoupseeri kysyi, mitä hän suunnittelee tekevänsä vastaisuu­dessa. Jakov vastasi haluavansa viettää jäljellä olevan elämänsä Herraa palvellen. Myötätun­nosta upseeri ei ollut kuulevinaan vastausta, sillä hän ymmärsi, mikä osa juuri vapautettua vankia muutoin olisi kohdannut, ja kirjoitti lomakkeeseen, että Jakov haluaa elättää itsensä työläisenä. Tämän vuoksi hänen luostarihaaveensa ei kuitenkaan heti toteutunut vaan hän pää­tyi Luganskin leipätehtaaseen, jossa työskenteli 11 vuotta.

 

Vuonna 1956, jolloin Jakov oli 41-vuotias ja uskontoon kohdistui uusi ateistisen hyökkäyksen aalto, hän meni opiskelemaan Odessan Hengelliseen seminaariin ja asettui samalla kaupungis­sa olevaan Jumalanäidin kuolonuneennukkumisen luostariin. Siellä hänet vihittiin vuoden päästä munkiksi nimellä Jeremia Siinain Raithossa marttyyrina kuolleen pyhittäjän mukaan. Pian samana vuonna hänet vihittiin munkkidiakoniksi ja jo seuraavana vuonna pappismunkik­si. Luostarissa hänelle annettiin taloudenhoitajan kuuliaisuustehtävä.

 

Jumalanäidin kuolonuneennukkumisen luostarissa asui tähän aikaan nyt jo pyhäksi julistettu skeemaigumeni Kuksha (k. 1964), joka oli aiemmin kilvoitellut Athoksella Pyhän Panteleimo­nin luostarissa. Hänet luostarin johto määräsi Jakovin – tai todennäköisesti siis jo munkiksi vihityn Jeremian – hengelliseksi ohjaajaksi. Elämänsä viimeisen puolentoista kuukauden aika­na pyhittäjä Kuksha pyysi isä Jeremiaa antamaan hänelle päivittäin Kristuksen Pyhät Salai­suudet, minkä hän tekikin aina Staretsin kuolemaan saakka. Kerran pyhittäjä sanoi ikään kuin leikkiä laskien: ”Millä voisin palkita sinut, lapseni… Sinusta tulee igumeni Athoksella!” Vii­dentoista vuoden kuluttua Pyhittäjän ennustus kävi toteen.

 

Huhtikuun 28. päivänä vuonna 1975 arkkimandriitta Jeremia suuntasi matkansa Athokselle ollessaan jo lähes 60-vuotias. Siihen aikaan Pyhän Panteleimonin luostari oli surkuteltavassa tilassa: koko luostarin alueella kasvoi tiheä pensaikko, lukuisat rakennukset ja kirkot olivat ränsistyneet tai sortuneet, koska ei ollut työntekijöitä eikä rahaa. Kurjuutta syvensi luostarissa vuonna 1968 riehunut tulipalo, joka tuhosi 70 prosenttia kaikista sen vanhoista rakennuksista. Lisäksi luostarissa oli vain neljätoista munkkia ja hekin olivat vanhoja ja ruumiillisesti heik­koja.

 

Isä Jeremia toimi Panteleimonissa aluksi ruokataloudenhoitajana, sitten jumalanpalveluspu­vuston ja kirkkokaluston hoitajana. Luostarin johtokuntaan ja veljestön rippi-isäksi hänet va­littiin vuonna 1976.

 

Vuonna 1978 Pyhän Panteleimonin luostarin silloinen igumeni arkkimandriitta Avel (Makedo­nov) matkusti Neuvostoliittoon ystävänsä arkkipiispa Nikodim Rotovin hautajaisiin eikä hä­nen ollut mahdollista enää palata Athosvuorelle. Tilanteen pakottamana veljestö valitsi uudek­si johtajakseen arkkimandriitta Jeremian, joka asetettiin juhlallisesti virkaansa saman vuoden heinäkuun 9. päivänä.

 

Vanhus Jeremian tehtävä luostarin igumenina ei ollut helppo, sillä hänen aikanaan luostarissa tapahtui sukupolvenvaihdos. Venäjältä tuli uusia viitankantajamunkkeja, jotka olivat kasva­neet eri luostareissa niiden erilaisten traditioiden mukaan tuntematta Athoksen perinnettä. Hä­nen piti pyrkiä yhtenäistämään epäyhtenäinen veljestö ja kasvattamaan uusi sukupolvi, joka noudattaisi luostarissa aiemmin kilvoitelleiden pyhien isien laatimia yhteiselämäluostarin pe­rinteitä. Tutkimalla ahkerasti edeltäjiensä päiväkirjamerkintöjä jumalanpalvelusten ohjeista ja arkielämän käytännöistä, hänen onnistui lyhyessä ajassa palauttaa luostari suurten staretšien hyvien traditioiden ja sääntöjen tielle.

 

Pääasiallisesti igumeni Jeremia opetti veljestöään kuitenkin esimerkillään. Kirkkoon hän tuli ensimmäisenä, sytytti monesti itse lampukat ja joskus alkoi lukea puoliyöpalvelusta myöhäs­tyneen lukijan puolesta. Ennen sadan vuoden ikää hän ei koskaan istunut palveluksen aikana, edes silloin, kun typikon olisi sallinut. Kirkossa hän ei liioin torkkunut vaan seurasi tarkkaa­vaisesti palveluksen kulkua. Muille mallia näyttäen hän halusi auttaa heitä omaksumaan mun­kin mielen. Siksi, ettei veljestö veltostu ja totu maailmalliseen mukavuuteen, hän ei suostunut edes asentamaan luostarinsa kirkkoihin lämmitystä!

 

Skeema-arkkimandriitta Jeremia oli mukana luostarin elämänmenossa aivan loppuun saakka. Vielä viimeisenä elinpäivänään hän keskusteli luostarissa erään pyhiinvaeltajan kanssa. Ilta­päivällä hän tunsi loppunsa koittavan, kutsui luokseen veljestön jäsenet, antoi heille siunauk­sensa ja pyysi omalta osaltaan kaikilta anteeksi, osallistui Kristuksen Pyhistä Lahjoista ja an­toi sitten henkensä Jumalan käsiin täysissä sielun voimissa ja ilman minkäänlaista kuolin­kamppailua. Hän lähti pyhän ihmisen tavoin, varmaankin enkelten juhlasaatossa kohti rakas­tamansa Kristuksen valtaistuinta uuden ajanlaskun elokuun 4. päivänä eli athoslaisen ajanlas­kun heinäkuun 22. päivänä.

 

Igumeni Jeremian johtajuuskausi oli Pyhän Panteleimonin luostarille käsittämätöntä jälleenra­kennusaikaa. Ensinnäkin veljestön lukumäärä nousi tuolloin noin sataan munkkiin. Lisäksi sen aikana peruskorjattiin kaikki luostarin ränsistyneet rakennukset ja kaikki tuhoutuneet ra­kennukset rakennettiin uudelleen, luostarin kaksi pääkirkkoa ja 20 muuta kirkkoa entisöitiin sekä luostariin rakennettiin monia aivan uusia kirkkoja, luostarille kuuluvia skiittoja ja keljoja peruskorjattiin sekä Vanha Rossikon restauroitiin. Hänen aikanaan myös luostarin julkaisutoi­minta nousi kukoistukseensa ja liturginen elämä rikastui monella luostarin elämään kiinteästi liittyvällä uudella juhlalla. Vaikka on selvää, ettei hän tehnyt tätä kaikkea yksin, uskon, että poikkeuksellinen siunaus lepäsi hänen aikanaan Pyhän Panteleimonin luostarin yllä hänen suuren nöyryytensä ja Jumalaa kohtaan tuntemansa luottamuksen ja kiitollisuuden takia. Sen tähden hänen läheisyyteensä hakeutui ihmisiä, jotka kykenivät auttamaan häntä kaikessa siinä, mikä inhimillisesti katsoen oli mahdotonta yhden johtajakauden aikana.

 

 

Henkilökohtaisia muistoja Vanhuksesta

 

Ennen kuin siirryn kertomaan joitakin henkilökohtaisia muistoja igumeni Jeremiasta, on syytä todeta, että tuttavuutemme hänen kanssaan alkoi täysin ilman omia ansioitamme. Olimme 1980- ja 1990 -lukujen vaihteessa köyhiä opiskelijoita Thessalonikissa ja meidän hurskaat ja meitä paljon iäkkäämmät kreikkalaiset ystävämme halusivat lähettää Pyhän Panteleimonin luostariin suurina juhlina ison määrän tsurekia, eräänlaista pullaa. Koska luostari tuolloin oli yhä köyhä, igumeni ilahtui kovasti tsurekeista, ja koska minä raahasin ne sinne, kiitollisuus kohdistui osaltaan meihin… Meille tutustuminen igumeniin oli luonnollisesti suuri siunaus.

 

Kuten, aiemmin mainitsin, asuimme pitkään hyvin lähellä Pyhän Panteleimonin podvoria. Siksi saatoimme toisinaan pistäytyä siellä jonkin virallisen asian takia, mutta myös igumeni kävi silloin tällöin meillä, joskus pyytäen pientä apua, joskus itse auttaen. Tietäessään Thessa­lonikin veden huonolaatuiseksi ja sen, että ostimme pullotettua vettä kaupasta, hän toi toisi­naan meille kanisterissa vettä Athokselta tai kutsui noutamaan sitä podvorilta, koska Athoksen vesi oli hänen mukaansa kaikkein parasta, mikä pitääkin paikkansa. Nähdessään puolestaan sinänsä viihtyisän asuntomme monia puutteita, kuten seinään upotetun hyllyttömän vaatekaa­pin, hän päätti ottaa mitat kaapista ja tuoda valmiit hyllyt seuraavalla kerran Athokselta tulles­saan. Näin kävikin, vaikka kaapin kunnostus onnistuikin vasta toisella yrittämällä, sillä kreik­kalaisen kaapin jokainen hylly piti lopulta tehdä yksilöllisesti seinien vinouden takia. Joka ta­pauksessa hän itse, silloin jo yli 80-vuotias athoslainen igumeni nikkaroi kaappia kuuliaisuus­veljensä kanssa tuntikaudet. Syömään hän suostui vasta, kun työ oli valmis, sillä ”ken ei työtä tee, sen ei syömänkään pidä”, hän sanoi. Niinpä ruokailemaan päästiin vasta klo 23 aikaan, jolloin Athoksen munkit normaalisti alkavat jo herätä suorittamaan aamuista rukoussääntöään.

 

Arkkimandriitta Jeremia oli hyvin nöyrä ihminen. Hänellä ei ollut mitään kuvitelmia omasta hengellisestä suuruudestaan. Kerran käydessään meillä Anna alkoi innoissaan kertoa hänelle venäjäksi, miten Kreikassa on julkaistu valtava määrä hyvää kirjallisuutta meidän aikamme pyhistä. Isä igumeni kuunteli hiljaa ja lausui lopulta anteeksi pyytävään sävyyn katse maahan suunnattuna: ”Niin, kirjat ovat hyviä niille, jotka lukevat niitä. Minä en lue. Koetan vain nou­dattaa apostoli Paavalin käskyä 'Rukoilkaa lakkaamatta'.”

 

Vanhus Jeremia oli lapsen kaltainen myös siinä, ettei hän tuntenut katkeruutta mistään eikä hänellä ollut pahoja ajatuksia kenestäkään. Kerran ollessani poissa hän tuli meille kirje kädes­sään ja pyysi Annaa selittämään, mitä siinä luki. Kirje oli saksaksi. Anna kertoi, että kirjeessä häntä pyydetään saapumaan Thessalonikissa olevaan Saksan konsulaattiin, mikäli hän vielä pystyy liikkumaan, nostaakseen hänelle myönnetyt korvaukset sodan aikana keskitysleirissä tehdystä työstä. Igumeni noudatti kutsua. Palattuaan konsulaatista hän pistäytyi kertomassa, miten ystävällisiä saksalaiset olivat olleet: he olivat pyytäneet häntä istumaan, keskustelleet hänen kanssaan tunnin ja jopa tarjonneet kahvit! Tämän hän sanoi vilpittömästi ja ilman pie­nintäkään ivaa.

 

Myös tapojen yksinkertaisuus oli hänelle ominaista eikä mikään ulkoinen hämännyt häntä eikä pystynyt vangitsemaan hänen huomiotaan. Eräs kreikkalainen urakoitsija, joka Pantelei­monin luostarin jälleenrakentamisen alettua kunnosti siellä kattoja, oli kutsunut hänet siunaa­maan Thessalonikissa olevat uudet toimitilansa. Koko henkilökunta odotti jännityksen vallas­sa arvokasta athoslaista igumenia viimeistä piirtoa myöten hienoksi laitetussa toimistossa. Kun hän sitten tuli, hän ei kiinnittänyt mitään huomiota juhlavasti katettuun pöytään ja boolei­hin, vaan ryhtyi heti suorittamaan vedenpyhitystä hyvin yksinkertaisesti, niin että tunnelma rentoutui välittömästi.

 

Hänen tapojensa yksinkertaisuus ilmeni vastaavalla tavalla kerran myös meillä, kun hän ilman ennakkoilmoitusta saapui epitrakiili kaulassaan suorittamaan kunnostettavana olevaan asun­toomme kodinpyhitystä. Olin silloinkin Suomessa. Anna oli työvaatteissa, sillä hän hioi ja maalasi joitakin kaappeja, ja huoneiden lattiat olivat täynnä pahvilaatikoita. Mikään ei kuiten­kaan estänyt häntä suorittamasta kodinpyhitystä, pitihän koti toki pyhittää! Koska tuohuksia tarvittiin eikä niille noissa olosuhteissa ollut alustoja, hän painoi ne taivutettuina lujasti kiinni seiniin, niin että niiden vaha tietysti valui vanoina juuri maalatuille seinille… Joka huoneen seinälle hän myös piirsi mustekynällä ristin keihään ja iisoppikorren kanssa. Alkuhämmen­nyksen jälkeen tietysti tajusimme kaiken tämän suureksi siunaukseksi, niin kuin olivat tehneet myös tuon thessalonikilaisen kattourakoitsijan toimistohenkilökunta. Kun sitten vuosia myö­hemmin maalasimme seinät uudelleen, jätimme nuo ristin kohdat maalaamatta, olivathan ne pyhittyneen isä Jeremiaan piirtämät.

 

Meillä käydessään saimme tuntea toisenlaisen igumeni Jeremian kuin luostarissa. Luostarissa hän oli vierailijoille monesti hieman etäinen, mutta luostarin ulkopuolella hän saattoi olla hy­vin epämuodollinen ja kohdata keskustelukumppaninsa hämmästyttävän toverillisesti. Tämä ei kuitenkaan vähentänyt yhtään kunnioitusta häntä kohtaan, päinvastoin. Hänen suuruutensa oikeastaan tajusimme jo varhain asuessamme vielä Thessalonikin keskustassa kaukana podvo­rista. Kerran viedessään sinne jotakin kirjettä Anna sai häneltä papillisen siunauksen, joka täy­sin odottamatta synnytti hänen sisässään niin suuren ilon, että hän sananmukaisesti juoksi ko­tiimme viiden kilometrin matkan. Vastaavanlainen tapaus sattui kerran myöhemminkin ja vie­lä voimakkaampana.

 

Vanhus Jeremia oli kuin viaton lapsi myös siinä, että hän kohtasi kaikki samalla tavoin. Hän oli yhtä luonteva tavallisen kansan parissa kuin tavatessaan korkea-arvoisia merkkihenkilöitä, vaikka hän osoittikin heille aitoa kunnioitusta heidän asemansa vuoksi. Hänen hyvyyttä sätei­levä ja teeskentelemätön olemuksensa teki vaikutuksen moniin ihmisiin ja veti heitä puoleen­sa magneetin tavoin. Kun hän esimerkiksi sappikivileikkauksen vuoksi oli Thessalonikissa yhdessä kuuluisassa yksityissairaalassa, sen henkilökunta hyvästeli hänet itkien hänen pois lähtiessään, vaikkei heillä koko aikana edes ollut mitään mahdollisuutta sanalliseen kommuni­kaatioon, koska hän ei osannut kreikkaa. Konkreettinen osoitus heidän kunnioituksestaan oli, ettei sairaala veloittanut luostaria operaatiosta, joka heidän taksojensa mukaan oli normaalisti hyvin kallis. Leikkaussalin henkilökunta puolestaan ihmetteli sitä, että sappikiviä lukuun otta­matta hänen sisäelimensä olivat kunnoltaan kuin 20-vuotiaan nuorukaisen!

 

 

Lopuksi

 

Skeema-arkkimandriitta Jeremian kuolemasta on kulunut vasta pari kuukautta. Aika varmaan auttaa meitä löytämään hänen persoonastaan yhä uusia ihmeteltäviä puolia, sillä toistaiseksi hänen elämästään on lopulta kirjoitettu verrattain vähän. Vaikka hän ei ollut puhuja, sillä hän julisti elämällään, hänellä oli paljon elämänkokemuksen kypsyttämää viisautta. Päätänkin tä­män esitykseni muutamaan hänen omaan sanaansa. Ensimmäinen niistä on kiitospuhe veljes­tölle hänen saamistaan nimipäiväonnitteluista vuonna 2014:

 

”Kiitän teitä huomaavaisuudesta ja rakkaudesta. Herra antoi käskyn, että me rakastaisimme toinen toisiamme. Mutta rakkautta ei voi olla ilman kilvoittelua, itsensä uhraamista. Siksi tah­toisin muistuttaa, miten rakkaus ennen kaikkea ilmenee.

 

Jos sinä rakastat veljeäsi, anna hänelle myöten, aseta hänen etunsa oman etusi edelle. Älä ole kateellinen hänelle, kun näet, että hän on jossakin sinua parempi. Kärsi hänen heikkouksiaan ja suhtaudu lempeästi hänen puutteisiinsa. Älä tuota hänelle vahinkoa joutavalla jaarittelulla, vitsailemalla tai tuomitsemalla jotakuta.

 

Jos sinä rakastat luostaria, sen johtajia ja ohjaajia, osoita kuuliaisuutta, pane syrjään oma tah­tosi, uhraa oma minä. Tässä on todellinen rakkaus. Kuuliaisuus on jokapäiväistä itsensä uh­raamista ja suurin kaikista kilvoitteluista. Jos keskinäinen kuuliaisuus katoaa, silloin elämäs­tämme puuttuu kilvoittelu, rakkaus katoaa, rauha häviää ja koittaa loppu.”

 

Myös toinen sitaatti on kehotuksen ja neuvon sana luostarin munkeille, joskin uskoakseni me kaikki voimme ammentaa siitä paljon hyötyä. Siinä ilmenee syvällisesti sadan vuoden ikään yltäneen igumeni Jeremian hengellinen viisaus mutta myös hänen ajatuksensa kirkkaus:

 

”Munkki, joka on vaihtanut rukousnauhan matkapuhelimeen, ikonin tietokoneen näyttöpäät­teeseen ja jumalallisten salaisuuksien katselemisen internettiin, on eksynyt pelastuksen tieltä.”

 

Olkoon skeema-arkkimandriitta Jeremian siunaus hänen veljestönsä yllä ja meidänkin ylläm­me nyt ja aina!

 

 

 

 

 

 

”Athos, Pyhä Vuori – kaikkein pyhimmän Jumalansynnyttäjän arpaosa”

Jumalansynnyttäjän suojeluksen VII kansainvälinen konferenssi, Helsinki 13.–16.10. 2016