Pyhän vuoren kutsu

Ilkka Soini

 

Artikkeli julkaistiin Ortodoksiviestissä 10/2007.             Se julkaistaan tässä kirjoittajan luvalla.

 

Minulla oli mahdollisuus osallistua kesäkuun jälkipuoliskolla kymmenpäiväiselle Valamon kansanopiston järjestämälle Athos-vuoren pyhiinvaellukselle.

Tällä kertaa yli puolet joukostamme sattui olemaan Helsingin seurakunnan jäseniä. Papistoa edustivat kirkkoherramme Veikko Purmosen sekä diakoni Harri Peiponen Kuopiosta.

Athos on ollut itselleni jo vuosia jonkinlainen Shangri-La, unelmien ja kaipauksen kohde, harmonian ja hartauden kehto. Käytännön elämäntilanteet, työ ja muut kiireet ovat siirtäneet ensimmäistä käyntiä kerta kerralta myöhemmäksi. Puoli vuosisataa elettyä elämää oli taannoin asetettu aikaraja tälle kokemukselle ja siitä tuli - onneksi - pidetyksi kiinni.

Mitä on sitten todellisuus? Polttavasta auringosta, päivittäin yli 40 asteeseen nousevasta helteestää, pölystä, hiestä, omien laiminlyöntien aikaansaaman heikon fyysisen kunnon aiheuttamista rajoituksista, janosta, paikoin hyvin askeettisista majoitus- ja peseytymisolosuhteista riippumatta jotain vielä verrattomasti suurempaa ja ylevämpää kuin villeimmätkään ennakkokuvitelmat!

Yövyimme kahdessa hyvin erityyppisessä luostarissa, pääsimme tapaamaan useita kilvoittelijoita luostareiden esimiehistä aina omissa majoissaan yksi asuviin erakkoihin. Kaikille oli yhteistä lakkaamattoman rukouksen ja selkeän, yksinkertaisen, helposti omaksuttavan opetuksen korostaminen.

Tämä on juuri sitä, mitä aikamme ihminen välillä valitettavasti jopa omasta kirkostaan joutuu turhaan hakemaan. Aikamme - kirkkommekin nykyään minusta liian usein - korostaa individualismia, monikulttuurisuutta, ajatuksen vapautta, nokkeluutta - ja totuus löytyykin sitten yllättäen yhteisöllisyydestä, yhtenäiskulttuurista, ajatusten keskittämisestä, rukouksesta, oman mielen varjelemisesta, yksinkertaisuudesta, ei suinkaan kaiken vanhan ja perinteisen jatkuvasta kyseenalaistamisesta ja pakkomielteisestä uudistamisvimmasta. "Tarpeellisia on vähän, tahi yksi ainoa...".

Oli koskettavaa saada osallistua reilun viikon aikana yli 50 tuntiin jumalanpalveluksia, lukuisiin yhteisiin aterioihin, keskusteluihin, toistuvasti Pyhään Ehtoolliseen. Oli elämys saada syödä yksinkertaista ruokaa ympäristössä, jossa hiljaisuuden rikkoi aterimien kalinan lisäksi vain lukuvuorossa olevan munkin ääni. Papuja, öljyä, kupillinen viiniä, paprika, leipää, suolaa... siinä kaikki.

Erityisen vaikuttavaa oli saada tutustua oppaanamme toimineeseen teologian tohtori Hannu Pöyhöseen, mieheen, joka tuntee Athoksen paremmin kuin omat taskunsa ja joka on selvästi löytänyt elämänsä suuren mission. Hannua ajaa into tutustuttaa myös mahdollisimman monet muut tähän aikoinaan löytyneeseen kallisarvoiseen helmeen, Jumalansynnyttäjän puutarhaan, Pyhään Vuoreen.